Eilen soitin ja nähtiin viimein. Aamu oli ihan kauhea ja olin aivan rikki. Sitten nähtiin ja oli niin... ihanaa. En osaa sanoa muuten. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi ja oli tosi lämmintä. Istuttiin ulkona ja puheltiin niitä näitä ja oltiin ihan hiljaakin. Mutta hyvillä mielin. Istuttiin vierekkäin ja lähekkäin ja halattiin. Pyysin sitä meille tupareihin. Eikä se edes epäröinyt vaan tuli heti! Olin varmaan kuolla ilosta!

Ilta oli silti mulle aika raskas. En voinut juoda eikä mua edes huvittanut. Eikä rakaskaan juonut. Porukka oli tosi hyvissä ja kaikilla tuntui kyllä olevan hauskaa. Oli mullakin hauskaa, mutta tämä painoi silti koko ajan. Ehkä oisin vain halunnut olla rakkaan kanssa kahestaan ku viimein nähtiin. En mä osannut sille edes puhua mitään. Pelotti kai ihan kamalasti. Yön päälle aloin jo kyllästyä tosi paljon ihmisiin ja toivoin et ne lähtis vaan pian baariin. Ja rakaskin oli ihan poikki. Sitten kaikki lopulta lähti ja me jäätiin kahden. Se makas mun sängyllä ihan simahtaneena ja mä riisuin sen ja alettiin nukkua. Mä nukuin ehkä aika huonosti. Olin huolissani. Ei oltu puhuttu mitään tästä enkä mä tiennyt mitä mä sille olin.

Aamulla pyysin sitä lukeen tämän. Olin tosi hermostunut enkä osannut sanoa mitään. Halusin kuiten että se tietää kaiken. Menin tupakalle siksi aikaa kun se luki. Tulin takaisin eikä se sanonut mitään. Katsoi vain sillai.. säälien ja välittäen. Maattiin sängyllä ja koitin kysyä mitä se ajattelee. "En mitään", niinkuin aina. Sitten.. oli sekavaa. Mä repesin ja itkin ja vollotin. Se piti musta kiinni ja silitti ja mun oli ihan helvetin hyvä olla vaikka kaikki oli päin persettä. "Oltaisiin yhdessä", mä sanoin. Eikä se osannut. Ei osannut sanoa. En mä edes muista miten koko aamu meni ja mitä sanottiin missäkin vaiheessa. Kysyin onko sillä ollut mua ikävä ja se sanoi että on. Sitten kysyin onko sillä ollut sitä toista ikävä ja se oli hetken hiljaa. On sillä ollut. Kysyin taas haluaako se olla sen kanssa ja se kielsi. Sanoi ettei ole nähnyt enkä soittanut. Ei ole jaksanut. Sitten se kysyi monta kertaa että uskonko mä sitä. Ja uskonhan minä kun se sanoo niin.

Se ei mennyt täysin niin kuin olin salaa toivonut. Silti paljon paremmin kuin odotin. Toivoin että kaikki paska olis jo ohi ja voitaisiin vaan jatkaa. Mutta silti mulla on niin paljon kevyempi olo. Väsyttää ihan pirusti ja huolettaa. Mutta ainakaan mä en enää pelkää että se vihaisi mua. Ei se voi. Se oli huolissaan musta ja se oli mun lähellä. Kun se lähti, puheltiin taas vaan ihan jotain. Oli ihan normaalia vaikka haikeaa. Halattiin pitkään ja se toivoi että mä pärjäisin ja alkaisin syödä.

Olen mä tänään syönytkin. Ja söinhän mä eilenkin tupareissa. Tänään on siis kaikkiaan ollut hyvä päivä, vaikkakin ehkä vaikeimpia ikinä. En oikein tiedä mitä ajatella. On kamala ikävä. Toivon.