lauantai, 15. marraskuu 2008

uusi aika

On siis kulunut ihan sikana aikaa siitä kun olen viimeksi kirjoittanut mitään ylös. Tilanteet on muuttuneet. Elämä on muuttunut, mutta silti minä itse olen samassa pisteessä kuin silloin. Tai niinkuin joku tosi ahistava kupla. Se venyy ja mä koitan rikkoa sitä. Välillä potkin itseäni ulos apinan raivolla ja uuvutan itseni loppuun. Välillä kerään valtavan määrän kärsivällisyyttä kasaan ja alan tiiraamaan siihen reikää. Ja uuvutan itseni loppuun.

Mä en pääse tästä pois. Välillä täältä loppuu happi. Joskus tänne taas pulpahtaa hengitettävää ilmaa, mutta kun alan etsiä sitä henkireikää, se painuu umpeen ennen kuin pääsen siihen käsiksi repiäkseni tämän rikki.

maanantai, 8. lokakuu 2007

lamaannusta

Näin sitä äsken. Just tulin kotiin. Se haki mut ja istuskeltiin vaan autossa ja juteltiin niitä näitä. Mä en jotenkin jaksanut olla kovin iloinen. Mun oli vaikea. Ja ennen ku se tuli, mua jännitti ihan kamalasti. Sydän hakkasi aivan miljoonasti enkä osannut rauhottua ja pysyä paikoillani. Sit jotenkin lamaannuin ko näin sen. Olin ihan lukossa. En osannut puhua oikein enkä varsinkaan nauraa tai edes oikein hymyillä.
Se huolehti mun syömisestä ja kai yritti kohottaa mun itsetuntoani tai jotain sanomalla että näytän hyvältä ko valitin jotain turhanpäivästä jostain kenkien ostosta. Sit se toi mut kotiin ja.. Mä istuin hetken siinä pihassa autossa ja mietin että mitä täs nyt sit tehään. Nähään taas ja nousin autosta. Siinä se. Mua heikotti kävellä ovelle ja vielä kun sain ulko-oven auki, mietin et juoksen takaisin sen luo. Mutta mitä se ois muuttanut. Mä olen tehnyt jo kaiken. Enkä mä halua joka kerta itkeä sen nähden. Itkin rappukäytävässä.
Nyt on ihan pöhnänen olo. Mä luulen että tämä alkaa olla tässä. Mun taisteluni on varmaankin taisteltu. Mä en enää jaksa. Nämä on mulle liikaa. Pakko edes yrittää unohtaa ja luovuttaa. Oottelen parempia aikoja. Oikeasti mulle on ihan sama. Haluisin vaan olla onnellinen. Ihan sama olenko mä yksin vai onko se tässä. Kunhan oisin onnellinen. Se vain, kun tuntuu ettei se onni ihan helposti mun luo nyt löydä, olenpa mä yksin tai en. Tahtoisin vaan olla se Marja joka on tosi vahva ja iloinen. Nyt mä olen vain ihan leviämispisteessä.

sunnuntai, 7. lokakuu 2007

mua ärsyttää

Ärsyttää kun tämä ei mene ohi.
Millon tämä menee ohi.
Mene ohi.
Vittu.

Ei jumalauta jos tämä on tämmöstä vaan nii en ala. Mää vaan jumitan. Vaikka kuinka päätin että nyt päästän ja annan olla enkä oota enkä toivo nii vitut. Koko ajan semmonen saatanan toivon kipinä ja sitte pitää miettiä tätä asiaa joka saatanan kulmalta vaik vois vaan olla aattelematta. Kehittää jotai muuta turhaa tähän elämään.
AAaargh. On taas ihan angstipäivä. Hitto nyt on jo ikävä takas kotiin. miks mää tulin jo tänään. Musta tuntu että tukehun sinne. No mitähän tämä sitte on. Joku helvetin ärrrr..... en jaksa tätä angstia. Pitäis karjasta niin kovaa ettei lähe ääntä viikkoon niin ehkä tuntuis kivemmalta. Ois kiva olla se tyttö jonka pää on ihan pumpulia ja kaikki on vaan kivaa ja ihanaa. Tuu jo takas. Tää on ihan tyhmä joka tääl nyt o.
Mut siiis.. mitähän.. nään sen kai huomenna. Nojoo en tiijä. Mää en pysy perässä siin vihaaks se mua vai mitä se tekee. Ja mun oma pääni on nii sekasin et mä en tiä.. En tiijä. En tiijä en tiijä en tiijä. Ootan vaan et tää ilta ois ohi, et tuleva yö ois ohi, et huominen päivä ois ohi ja että sitä seuraava ilta ois ohi ja taas ois jo yökin ohi ja silleesti. Siis mitä mulle jää näistä paskoista päivistä käteen? Nii-i. Paskan marjat.

sunnuntai, 7. lokakuu 2007

ajatuksia kotoo

6.10.2007
16.50

Nyt oon kotona äiskän ja iskän luona. Tulin eilen. Luulin että täällä ois helpompaa mutta jotenkin mulla on taas aivan kamala olla. Näin viime yönä tosi paljon unia. Näin siitä unta ja siitä toisesta tytöstä. Heräsin itkemään. Mä luulen että se vihaa mua. Mä en tiedä mitä mä. Vihaan sitä että se valehteli mulle ja sitä että se suuttui kun mä syytin sitä siitä. Aivan kuin mulla ei ois oikeutta suuttua siitä että mun luottamus on taas petetty enkä tiedä voinko ikinä enää luottaa kehenkään. En tiedä miten tämä menee ohi. Täälläkin mietin koko ajan vain sitä. Ihan koko ajan. Mä en voi kuunnella mitään musiikkia ilman että alan itkemään. Mä en halua että tulee ilta, kun mua alkaa itkettään. Mä en halua nukahtaa ja herätä itkuuni. Se ei enää oo mun vieressä eikä vanno ettei ole mitään hätää. Mä vain itken ja pinnistelen eteenpäin. En tiedä jaksanko olla täällä maanantaihin. Ehkä haluaisin lähteä jo tänään. En tiedä miksi täällä on niin vaikeaa. Mun on tosi hyvä olla täällä ja äiti ja isä on niin rakkaat, mutta jotenkin.. On tosi raskasta. Tekis mieli soittaa mutta ei se mitään vaikuta. Tekis mieli nähdä sitä mutta pelkään että se vihaa mua ja siks pelkään että mä vihaan sitä.

torstai, 4. lokakuu 2007

Ei otsikkoa

Nyt mä sen vasta ymmärrän. Nyt.
En tiedä kuinka kauan tämä järki pysyy mun päässäni mutta nyt se ainakin hetkellisesti muistutti olemassaolostaan.
Mun on päästettävä. On vain päästettävä. Ehkä mä toivon mielessäni kaikin voimin mut mä en voi vaatia. Sitä ei enää oo. Niin mun täytyy ajatella että se on menny. Toivon että se joskus tulee takaisin mutta näin se ei tule eikä nyt. Nyt mun on vain päästävä yli ja yrittää elää itelleni. Mä luulin jo että mä olin ymmärtänyt tän näin mutta mä olen ollut aivan hukassa.
Nyt mä kadotin sen taas. Sen järjen josta kerroin muutama rivi sitten. Siis nyt en taas muista miten mä luulin pääseväni tästä eteenpäin.. hämäävää. en pysy itseni mukana. Hmm.. siis tää ei oo kovin helppoa. Mutta tiedän ehkä mitä pitää tehdä. Ei mitään. Antaa olla. Haluan mä sen nähdä mutten voi muuta. Vaikka mä tiedän että se on helvetin vaikeaa ja väärin ja mahdotonta hyväksyä, niin mä en voi muuta.
Jos se on tarkotettu niin se tulee takaisin. Tai sit mä olen jättänyt onneni taa jo joskus kauan sitten ehkä.

Mun - eden

uusi aika

lamaannusta

mua ärsyttää

ajatuksia kotoo

Ei otsikkoa