Näin sitä äsken. Just tulin kotiin. Se haki mut ja istuskeltiin vaan autossa ja juteltiin niitä näitä. Mä en jotenkin jaksanut olla kovin iloinen. Mun oli vaikea. Ja ennen ku se tuli, mua jännitti ihan kamalasti. Sydän hakkasi aivan miljoonasti enkä osannut rauhottua ja pysyä paikoillani. Sit jotenkin lamaannuin ko näin sen. Olin ihan lukossa. En osannut puhua oikein enkä varsinkaan nauraa tai edes oikein hymyillä.
Se huolehti mun syömisestä ja kai yritti kohottaa mun itsetuntoani tai jotain sanomalla että näytän hyvältä ko valitin jotain turhanpäivästä jostain kenkien ostosta. Sit se toi mut kotiin ja.. Mä istuin hetken siinä pihassa autossa ja mietin että mitä täs nyt sit tehään. Nähään taas ja nousin autosta. Siinä se. Mua heikotti kävellä ovelle ja vielä kun sain ulko-oven auki, mietin et juoksen takaisin sen luo. Mutta mitä se ois muuttanut. Mä olen tehnyt jo kaiken. Enkä mä halua joka kerta itkeä sen nähden. Itkin rappukäytävässä.
Nyt on ihan pöhnänen olo. Mä luulen että tämä alkaa olla tässä. Mun taisteluni on varmaankin taisteltu. Mä en enää jaksa. Nämä on mulle liikaa. Pakko edes yrittää unohtaa ja luovuttaa. Oottelen parempia aikoja. Oikeasti mulle on ihan sama. Haluisin vaan olla onnellinen. Ihan sama olenko mä yksin vai onko se tässä. Kunhan oisin onnellinen. Se vain, kun tuntuu ettei se onni ihan helposti mun luo nyt löydä, olenpa mä yksin tai en. Tahtoisin vaan olla se Marja joka on tosi vahva ja iloinen. Nyt mä olen vain ihan leviämispisteessä.